Tampere, torstai

Torstaina lähdimme kohti Tamperetta. Matkalla satoi, välillä melko kovaakin, ja kun radiosta tuli hämärtyvässä syysillassa The Doorsin Riders on the Storm, vaipui automatkan tunnelma kohti outoa mystiikkaa, ihmeellistä, määrittelemätöntä mystiikkaa, jota vielä siivitti eteenpäin nouseva humala, kaikkine sävyineen.

Ensin menimme kaverin luo, joimme siinä hetken, minkä jälkeen lähdimme kohti Semaforia, jossa huhujen mukaan olisi halpaa kaljaa. Kuten olikin. Se maistui tunnin ajan, sen jälkeen lähdimme kaupungille hengaamaan; mutta kylmyys ja ytimiin tunkeutuva viima kävi luihin, joten opiskelijoiden täyttämä keskustori sai jäädä. Menimme Henry's Pubiin, joka osoittautui oikein viihtyisäksi paikaksi.

Jossain vaiheessa kävi ilmi, että kaverillani on hallussa lippuja YO-talolla olevaan Rock-Approon. Mikäs siinä, sinne vain, kävi ajatus. Siellä sitä oltiin, kello kävi, eteenpäin, ja jossain vaiheessa se oli jo yli kaksi. Musiikki oli vaimentunut, ja kun sitä tokkurastaan hieman havahtui, huomasi, että ihmiset olivat tekemässä lähtöä, mitä nyt yhdessä pöydässä vielä käytiiin jonkinlaista innokasta keskustelua yhteiskunnallisista kysymyksistä. Varmaan humanisteja, he kai ovat niitä, jotka näitä tällaisia "keskusteluja" käyvät, ainakin baarissa, pilkun jälkeen, ympäripäissään.

Sivukorvalla ei voinut olla kuulematta, että tällä seurueella, josta lähes kaikki olivat tyttöjä, olisi ollut vielä menohaluja. Joten härkää sarvista: kaverini sitten hieman läpinäkyvästi töksäytti toiselle kaverille, että lähdetäänkö jatkoille juomaan viinaa, jota on paljon, ja kuuntelemaan musiikkia, vaikka CMX:n uutta. Nokkelista kavereista on hyötyä: kukapa humanisti voisi vastustaa viinaa tai CMX:ää. Ja kohta joku jo kysyi viereisestä pöydästä, missä tällaiset jatkot oikein ovat.

Joten viina vie ja taksi tuo. Pieneen yksiöön oli ahtautunut reilu kymmenen ihmistä, eli tunnelma oli hyvin tiivis. Jossain vaiheessa, kun tytöt saivat tietää, mitä muutama meistä opiskeli, he alkoivat tiukasti penätä, miksi toisaalta humanististen tieteiden ja yhteiskuntatieteiden ja toisaalta luonnontieteiden välillä raja railona aukeaa; että miksi se "vuoropuhelu" eri tiedekuntien välillä, jota paljon kuulutetaan, on niin vaikeaa. Minä tietysti luonnontieteiden lipunkantajana omaksuin lähinnä enqvistiläisen - tai ehkä paremminkin kokkariaanisen - arroganssin, haukkuen monia heidän opiskelemiaan aineita hömpäksi. Joku vähän loukkaantuikin, mutta joskus niin käy.

En kyllä oikein osaa sanoa, että sikäli kuin tavoite olisi naisten iskeminen - sivuuttaen kaikki tieteelliset pohdinnat siitä, kuinka tietoa tuotetaan - mikä oikein olisi paras strategia tällaisen tilanteen suhteen. Olisiko se myötäily, siten että välillä puhuisi yhteiskuntatieteille tuikitärkeällä verbaalirekvisiitalla, puhuisi subjektiviteeteistä, merkityksistä ja rakenteista, ja nyökyttelisi välillä päätään, aivan, niin se menee, kyllä; vai olisiko se sittenkin poikkiteloin asettuminen, se, että olisi tiukasti jotain mieltä, ei antaisi periksi, ei millään? Vai voisiko se olla jonkinlainen välimuoto, se, että ensin sanoo vastaan, sanoo mielipiteensä, ja lopulta vähitellen, sitten kun tyttö argumentoi omia näkemyksiään, kääntää päätään, ikään kuin antaa vaikutelman, että kyllä, tuossa sinulla on asiaa, voit olla oikeassa, ehkä minä olin osittain väärässä, näin hivellen tytön itsetuntoa? Luulisin, että keskimäärin paras lopputulos saavutetaan viimeisellä metodilla; mutta koska kokemusta ei juurikaan ole, ei ole myöskään varmuutta.

Tien päälle

Kaveri soitti ja kysyi, lähdenkö kohti Tamperetta, ei kuitenkaan Hämeenkadun Approon. Tai siksi me sinne menemme, että se siellä on ja sen seurauksesta varmaan paljon väkeä, mutta emme itse tapahtumaan aio osallistua; sen sijaan tyydymme katselemaan tilannetta ja juomaan jossain kaljaa. Näillä näkymin torstaita on tarkoitus jatkaa perjantailla, ja jos Tampere tarjoaa riittävästi lystiä, myös lauantailla.

Alkuillasta ilmeisesti seuraan on liittymässä lisää porukkaa. En pidä siitä, koska suhtaudun "uusiin" ihmisiin melkoisella varauksella, en siksi, että ajattelisin heidän olevan jotenkin epäilyttäviä, vaan siksi, että heidän seurassaan on niin ahdistunut olo, ja koska kaikenlainen sosialisointi uusien ihmisten kanssa on niin vaivalloista ja voimia kuluttavaa. Toisin sanoen en näe mitään arvoa "uusiin ihmisiin tutustumisessa", vaan yleensä kaikki tällainen vain vituttaa.

Innostuminen "uusiin ihmisiin" onkin yleensä naisten heiniä. Miehille se on raskas taakka kantaa. Tämä on kai yksi syy siihen, miksi naisia pidetään sosiaalisilta taidoiltaan "parempina". Varmaan he sitä sitten ovat, jos sosiaalisiksi taidoiksi määritellään aivoton tunnelätinä tykkäämis- ja kiusaamisleikkeineen. Yleensä myös väitetään, että naiset lukevat implisiittisiä viestejä paremmin. Roskaa. Naiset kyllä yrittävät lukea implisiittisiä viestejä, mutta joko menevät täysin harhaan tai lukevat jotain, mitä ei koskaan ollut edes olemassakaan.

Miehillä asiat ovat yksinkertaisia, ja siksi he osuvat keskimäärin paremmin ja useammin oikeaan kuin naiset. Jos joku soittaa ja kysyy, mennäänkö kaljalle, mies tekee siitä tulkinnan, että koska joku pyytää häntä kaljalle, hänen seuransa ei ole täysin vastenmielistä. Ja mitä useammin häntä pyydetään kaljalle tms., sitä ylemmäs hän oman seuransa houkuttelevuuden kohottaa. Toki muutkin seikat tähän vaikuttavat, kuten se, kuka pyytää ja mihin, sekä se, odotetaanko mieheltä jotain muutakin kuin vain kaljalle menoa; esimerkiksi jos kaljallemenon ohella täytyy aina tehdä jokin palvelus kaverilla ilman vastavuoroisuutta tai oletusta vastavuoroisuudesta, silloin mies kyllä nopeasti tajuaa, että häntä käytetään hyväksi.

Toisin sanoen mies postuloi itselleen, joko tiedostaen tai tiedostamatta, seuraavan ehtolauseen: Jos minun seuraani halutaan ilman muita pyyteitä, silloin se, kuka seuraani haluaa, pitää minua enemmän tai vähemmän kaverina.

Olemme kaverini kanssa kahdestaan alkuillan. Se voi olla miehille ahdistavaa, koska miehille voi tuottaa vaikeuksi olla kahdestaan. Toisin kuin naisilla, miehillä ei ole bestiksiä, miehillä on vain erisuuruinen joukko kavereita, joiden kaveruuden "aste" määräytyy suurin piirtein sen mukaan, kuinka paljon kunkin kanssa tulee vietettyä aikaa. Tästä pääsemmekin sujuvasti kaveruuden ja ystävyyden rajanvetoon. Keksin kolme määritelmää:

1) Ystävyyden ja kaveruuden voi määritellä sen suhteen, millainen olo tulee kaverin kanssa kahdestaan ollessa: jos olo on rento, ilman että koko ajan miettii, onko muita tulossa, silloin kyseessä on todennäköisesti ystävyys; mutta jos olo on vaivautunut, silloin kyseessä on vain kaveruus. Huono puoli määritelmässä on se, että se ei ota lainkaan huomioon kaverin kanssa vietettyä ajan määrää.

2) Kaveruuden tai ystävyyden voi määritellä myös sen mukaan, miten heidän kanssa olemisensa kokee: ystävien kanssa ollaan, kun taas kavereiden kanssa tehdään. Oleminen ja tekeminen ovat toki hankalia käsitteitä, sillä mies hyvin harvoin kavereidensa kanssa vain on; yleensä olemiseenkin sisältyy aina jotain tekemistä, oli se sitten kaljanjuontia, tietokonepelejä tai kitaranrämpytystä. Hankalaksi tämän määrittelyn tekee se, että oleminen ja tekeminen täytyisi vielä erikseen määritellä, ja se saattaisi olla hyvin vaikeaa.

3) Helpoin tapa määritellä ystävyys ja kaveruus olisi yksinkertaisesti tarkkailla sitä, kenen kanssa mies viettää vapaaehtoisesti aikaansa: eli ystävyys ja ei-ystävyys olisi jonkinlainen jatkumo, ja se, jonka kanssa aikaa tulisi eniten vietettyä, olisi paras ystävä, ja se, jonka kanssa vähiten, olisi sitten vähiten kaveri. Tämä määrittely ei kuitenkaan ota juurikaan olosuhteita huomioon: voihan olla, että olosuhteiden pakosta viettää eniten aikaa sellaisen ihmisen kanssa, jonka seura on vain jokseenkin kiinnostavaa. Esimerkiksi jos on lähtenyt jonnekin opiskelemaan tms.

Juomassa II

Kun eilisillasta oli toivuttu, syömässä käyty ja kauneusunet nukuttu, oli taas pakko mennä. Edessä oli opiskelijasaunailta, pitkästä aikaa, ja vaikkei oikein ollutkaan fiilistä lähteä, lähdin kuitenkin; luvassa oli ilmaista kaljaa, eikä siitä voi kieltäytyä.

Täytyy kyllä sanoa, etten oikein viihdy opiskelijabileissä, lähinnä siitä syystä, että koska opiskelen miesvaltaisia luonnontieteitä, on opiskelijoiden keskimääräinen olemus opiskelualaa vastaava. Tarkoitan tällä sitä, että alan opiskelijat ovat liian fiksautuneita opiskeluun ja ahkeruuteen, he ovat jotenkin liian suorituskeskeisiä ja vakavia, ilkeä sanoisi tylsämielisiä. Toki minäkin olen tässä oikeastaan viime vuosina ymmärtänyt, että ymmärrys ei tule helposti eikä heti; että jos haluaa oppia kunnolla, sen eteen täytyy nähdä vaivaa. Mutta kun kyse ei ole vain opiskeluun käytetystä ajasta, vaan myös yleisemmästä elämänasenteesta.

En oikein osaa täysin asiaa selventää, mutta jotain samaa on kokenut Carl Saganin Ensimmäisen yhteyden nuori Ellie Arraway, joka vietti opiskellessaan päivänsä seuraavassa seurassa:

...poikien joiden vöistä riippui viimeistä huutoa oleva laskutikku kuin voitonsaalis; poikien joilla oli muoviset kynänpidikkeet rintataskussa; nokkavien, turhantarkkojen poikien, jotka naurahtelivat hermostuneesti; ja vakavahenkisten poikien kanssa, jotka viettivät koko valveillaoloaikansa valmistautuen tiedemiehen uralle.

Jossain vaiheessa illanviettoa sitten huomaan, että olen aika pöhnässä, muiden vasta juotua alas muutaman juoman. Kyselen illan suunnitelmia, melkein kaikki ovat lähdössä kotiin, koska "huomenna täytyy tehdä tehtäviä". Ei siinä mitään, jokainen makunsa mukaan, minun makuni vain on erilainen.

Soitan sitten muutamalle kaverilleni, kyselen mikä on illan suunnitelma, se kuulemma on "naamat". Oikein mainiota. Kello on joku kaksitoista, kun lähden liikkeelle; olemme sopineet, että menemme alkubaariin muutamalle. Näin myös tapahtuu. Kaljat juotuamme joku valittaa, että on selvinpäin, ja sehän ei käy laatuun. Ostamme siis 12 shottia, 3 kullekin, ja kun olemme ne tuhonneet, lähdemme eteenpäin.

Tällä kertaa menemme discohelvettiin, jonoa on, mutta Jägermaister on sopiva lääke odotukseen. Sisään päästyämme ja juomat tilattuamme huomaan, että ainakin minun kohdalla shotit ovat tehneet tehtävänsä: humala on syvä kuin suolampi. Niin se käy. Sääli vain, että nyt kun iltaa muistelee, ei muisti oikein toimi; mutta se, mitä muistan, on käsittämätöntä sönkkäystä joillekin typyille, Dingon Levoton Tuhkimo, jonka aikana tanssimme melkoisen gayta tanssia kavereiden kanssa, sekä melkein turpaansaanti kadulla, mielessä maailmankaikkeuden metafysiikka.

Aamulla heräsin sitten kotoani, samoin kuin kaksi kaveriani. Sänky oli tyhjillään, kaikki nukkuivat lattialla; tiskipöydällä oli tyhjä Jägermaister-pullo, lattialla kaksi tyhjää pizzapaketttia. Mainio ilta, oli yhteenvedon lopputulema.

Juomassa

Kavereiden kanssa mietittiin, pitäisikö sitä iltaa piristää vaikka ottamalla hieman kaljaa. Tietysti piti. Baariin ensin yhdelle, sitten kaljakaupan kautta kaverille juomaan sekä pelamaan pokeria ja MacGyver-juomapeliä. Sovimme, että baarien jälkeen tulemme jatkoille pelaamaan pokeria rahasta; naisia saa tuoda mukanaan sillä ehdolla, että ne joko osallistuvat peliin tai ovat hiljaa. Näin sovittiin, mutta jokainen toki tajusi, että jos jatkoilla tosiaan olisi naisia, saisi pokeri jäädä - elleivät naiset itse sitten haluaisi pelata.

Kun alla oli joku 6-8 kaljaa ja muutama hyvin vahva viinapaukku, kello oli siinä reilu yksitoista. Mukavassa nousuhumalassa sitten mietittiin, mennäänkö johonkin alkubaariin eli sellaiseen baariin, jossa juodaan yksi, kaksi kaljaa, samalla kun mietitään, mitä sitä loppuiltana tekisi, mihin menisi.

Menimme. Joimme hetken, jokainen makunsa mukaan, minä kaljaa, koska sen hinta/laatu -suhde oli selkeästi paras, niin kuin se useimmiten kaljan kohdalla on. Mietimme sitten siinä, menemmekö discohelvettiin vaiko johonkin rokkibaarin tyyppiseen. Äänestimmekin. Tasatulos.

Mutta rokkibaari oli lähempänä. Ilta meni rattoisasti, aika kului siivillä. Jossain vaiheessa, kun lähdin yksin hakemaan lisää juotavaa, illan ollessa jo hyvin pitkällä, huomasin hauskannäköisen ja -oloisen tytön, joka vaikutti hieman eksyneen oloiselta. Havaitsin myös, että hän sivusilmällä katseli minua, joten katsoin hieman hänen sivuunsa, ikään kuin siellä olisi minulle jotain katsottavaa; koskaan ei saa olla yli-innokas, yli-innokkuudesta tytöt eivät pidä. Vasta sitten kun huomasin hänen katsovan minua kohti, katsoin hänen silmiinsä, hieman hymyillen; ja hän vastasi katseeseeni, vastasi hymyyni.

Ajatus kulki sitä rataa, että jos menee jotain puhumaan, joutuu luultavasti tanssimaan; mutta jos taas ei mene puhumaan, aamulla sitten miettii, miksi ei mennyt. Tiesin kyllä, että mitä kauemmin siinä yksin juon kaljaa hölmön oloisena, sen tyhmemmältä ja säälittävämmältä vaikutan; ja siksi kaivoin kännykän taskustani ja olin kirjoittavani tekstiviestiä; näin voitin lisää miettimisaikaa.

Se oli kuitenkin turhaa, sillä kohta tyttö käveli luokseni, sanoen "moi". Ja kuten ounastelin, hän pyysi minua tanssimaan. Mutta koska en oikein siedä tanssimista, varsinkaan sellaista tanssimista, jossa joutuu epämääräisesti hytkymään, olin hieman vastahakoisen oloinen; ja tanssimisen sijasta ehdotin tytölle, josko mentäisiin jonnekin istumaan. Hän suostui, tietysti sillä ehdolla, että lähtisin vielä myöhemmin tanssimaan. Sormet ristissä lupasin.

Mitään järkevää en osannut tietenkään puhua, koska en tiedä, mistä ja miten puhua tuntemattomille. Ja koska en oikein pidä itsestäni puhumisesta, kyselin tytöltä, mitä hän tekee. Opiskeli humanistisia aineita, historiaa pääasiassa. Ajattelin, saisiko siitä aiheen, johon voisi yrittää ripustautua. Vaistosin kuitenkin, ettei saisi. Onneksi Viikate pelasti: juuri kun epämukava hiljaisuus alkoi olla tuloillaan, laittoi DJ soimaan Viikatteen Leimun; siitä kiitollinen huokaus, sekä DJ:lle että bändille. Tyttö sanoi kappaletta ihanaksi, minä kehuin bändiä, ja siitä saimme lopulta aiheen, joka meidät yhdisti, ainakin hetkeksi.

Istuimme sellaisessa kohdassa, jonka ohi täytyi kävellä, jos halusi vessaan. Kaverini siitä aina välillä kulkivat, ja huomatessani minut he katsoivat sillä silmällä kuin minua olisi onnistanut, joku näytti peukaloakin. Tyttö oli sen verran nokkela ja hyvä lukemaan tilanteita ja ihmisiä, että hän tunnisti ne henkilöt, jotka tunnistivat minut; ja jossain vaiheessa puhe kääntyi siihen, millaisessa porukassa olimme liikkeellä. Kerroin olevani kavereideni kanssa, niin oli tyttökin, hänen kaverinsa olivat kuulemma tanssimassa. Tämä oli paha juttu, sillä kun juttu kääntyi tanssimiseen, tyttö pakotti minut lunastamaan lupaukseni. Joten menin sitten "tanssimaan".

En tietenkään tanssinut, siinä merkityksessä kuin tanssiminen yleensä ymmärretään, vaan lähinnä liikuin epämääräisesti musiikin tahtiin. Katsoin tyttöä silmiin niin paljon kuin ajattelin sopivan olevaa, jo siitäkin syystä, ettei hän kiinnittäisi huomiota itse tanssimiseen; ja se tuntui toimivan, sillä jossain vaiheessa hän otti minua käsistä kiinni ja suuteli pehmeästi huulille. Hitaiden alettua, kun melkoisen voimakas humala yhdistyi Don Huonojen Hyvää yötä ja huomenta -vetistelyyn sekä tytön pehmeisiin huuliin ja hänen kehoani vasten painautuneihin tisseihin, oli tunnelma äärimmäisen huumaava ja euforinen, se oli vähän kuin taivaassa olisi ollut, minä toivoin, että tämä laulu kestäisi ikuisesti, että tämä tunne kestäisi ikuisesti.

Kun hitaat loppuivat, kysyin tytöltä, lähdetäänkö meille kuuntelemaan musiikkia. Hän vastasi hymyilemällä; siitä päättelin, että hän lähtisi.

Mutta aavalta puhalsi kylmää. Tytön kaverit tulivat paikalle sanoen olevansa lähdössä, ja samalla kävi ilmi, että he asuivat melko kaukana ja - mikä vielä pahempaa - että tytöllä olisi aamulla tärkeää ohjelmaa, niin ettei hän voi jäädä tänne. Hän hieman vastusteli kavereitaan, mutta ilmeisesti ohjelma oli niin tärkeää, että hänen oli pakko mennä; tai sitten hän vain kusi minua silmään. Sekin on toki mahdollista, että hänen kaverinsa ajattelivat minun olevan kaukaa kierrettävä tyyppi ja jollakin yhteisellä, enemmän tai vähemmän sovitulla koodilla veivät tytön muassaan. Joka tapauksessa ennen lähtöään vaihdoimme puhelinnumeroita, samoin kuin vielä yhden halauksen.

Heidän lähdettyään etsin kaverini, ei ollut heitäkään onnistanut, joku oli kuulemma tanssinut hitaita jonkun semijulkkiksen kanssa. Sain osakseni pientä vittuilua, niin kuin asiaan kuuluu, ja otin sen huumorilla, niin kuin asiaan kuuluu. Sitten ostamaan yöpalaa, viimeiset yritykset pizzajonossa, hieman pössyttelyä, sen jälkeen pokeria. Se kuitenkin loppuu lyhyeen, koska kukaan ei enää jaksa; ilta on ottanut omansa, huvi vaatinut veronsa.