Torstaina lähdimme kohti Tamperetta. Matkalla satoi, välillä melko kovaakin, ja kun radiosta tuli hämärtyvässä syysillassa The Doorsin Riders on the Storm, vaipui automatkan tunnelma kohti outoa mystiikkaa, ihmeellistä, määrittelemätöntä mystiikkaa, jota vielä siivitti eteenpäin nouseva humala, kaikkine sävyineen.
Ensin menimme kaverin luo, joimme siinä hetken, minkä jälkeen lähdimme kohti Semaforia, jossa huhujen mukaan olisi halpaa kaljaa. Kuten olikin. Se maistui tunnin ajan, sen jälkeen lähdimme kaupungille hengaamaan; mutta kylmyys ja ytimiin tunkeutuva viima kävi luihin, joten opiskelijoiden täyttämä keskustori sai jäädä. Menimme Henry's Pubiin, joka osoittautui oikein viihtyisäksi paikaksi.
Jossain vaiheessa kävi ilmi, että kaverillani on hallussa lippuja YO-talolla olevaan Rock-Approon. Mikäs siinä, sinne vain, kävi ajatus. Siellä sitä oltiin, kello kävi, eteenpäin, ja jossain vaiheessa se oli jo yli kaksi. Musiikki oli vaimentunut, ja kun sitä tokkurastaan hieman havahtui, huomasi, että ihmiset olivat tekemässä lähtöä, mitä nyt yhdessä pöydässä vielä käytiiin jonkinlaista innokasta keskustelua yhteiskunnallisista kysymyksistä. Varmaan humanisteja, he kai ovat niitä, jotka näitä tällaisia "keskusteluja" käyvät, ainakin baarissa, pilkun jälkeen, ympäripäissään.
Sivukorvalla ei voinut olla kuulematta, että tällä seurueella, josta lähes kaikki olivat tyttöjä, olisi ollut vielä menohaluja. Joten härkää sarvista: kaverini sitten hieman läpinäkyvästi töksäytti toiselle kaverille, että lähdetäänkö jatkoille juomaan viinaa, jota on paljon, ja kuuntelemaan musiikkia, vaikka CMX:n uutta. Nokkelista kavereista on hyötyä: kukapa humanisti voisi vastustaa viinaa tai CMX:ää. Ja kohta joku jo kysyi viereisestä pöydästä, missä tällaiset jatkot oikein ovat.
Joten viina vie ja taksi tuo. Pieneen yksiöön oli ahtautunut reilu kymmenen ihmistä, eli tunnelma oli hyvin tiivis. Jossain vaiheessa, kun tytöt saivat tietää, mitä muutama meistä opiskeli, he alkoivat tiukasti penätä, miksi toisaalta humanististen tieteiden ja yhteiskuntatieteiden ja toisaalta luonnontieteiden välillä raja railona aukeaa; että miksi se "vuoropuhelu" eri tiedekuntien välillä, jota paljon kuulutetaan, on niin vaikeaa. Minä tietysti luonnontieteiden lipunkantajana omaksuin lähinnä enqvistiläisen - tai ehkä paremminkin kokkariaanisen - arroganssin, haukkuen monia heidän opiskelemiaan aineita hömpäksi. Joku vähän loukkaantuikin, mutta joskus niin käy.
En kyllä oikein osaa sanoa, että sikäli kuin tavoite olisi naisten iskeminen - sivuuttaen kaikki tieteelliset pohdinnat siitä, kuinka tietoa tuotetaan - mikä oikein olisi paras strategia tällaisen tilanteen suhteen. Olisiko se myötäily, siten että välillä puhuisi yhteiskuntatieteille tuikitärkeällä verbaalirekvisiitalla, puhuisi subjektiviteeteistä, merkityksistä ja rakenteista, ja nyökyttelisi välillä päätään, aivan, niin se menee, kyllä; vai olisiko se sittenkin poikkiteloin asettuminen, se, että olisi tiukasti jotain mieltä, ei antaisi periksi, ei millään? Vai voisiko se olla jonkinlainen välimuoto, se, että ensin sanoo vastaan, sanoo mielipiteensä, ja lopulta vähitellen, sitten kun tyttö argumentoi omia näkemyksiään, kääntää päätään, ikään kuin antaa vaikutelman, että kyllä, tuossa sinulla on asiaa, voit olla oikeassa, ehkä minä olin osittain väärässä, näin hivellen tytön itsetuntoa? Luulisin, että keskimäärin paras lopputulos saavutetaan viimeisellä metodilla; mutta koska kokemusta ei juurikaan ole, ei ole myöskään varmuutta.
Ensin menimme kaverin luo, joimme siinä hetken, minkä jälkeen lähdimme kohti Semaforia, jossa huhujen mukaan olisi halpaa kaljaa. Kuten olikin. Se maistui tunnin ajan, sen jälkeen lähdimme kaupungille hengaamaan; mutta kylmyys ja ytimiin tunkeutuva viima kävi luihin, joten opiskelijoiden täyttämä keskustori sai jäädä. Menimme Henry's Pubiin, joka osoittautui oikein viihtyisäksi paikaksi.
Jossain vaiheessa kävi ilmi, että kaverillani on hallussa lippuja YO-talolla olevaan Rock-Approon. Mikäs siinä, sinne vain, kävi ajatus. Siellä sitä oltiin, kello kävi, eteenpäin, ja jossain vaiheessa se oli jo yli kaksi. Musiikki oli vaimentunut, ja kun sitä tokkurastaan hieman havahtui, huomasi, että ihmiset olivat tekemässä lähtöä, mitä nyt yhdessä pöydässä vielä käytiiin jonkinlaista innokasta keskustelua yhteiskunnallisista kysymyksistä. Varmaan humanisteja, he kai ovat niitä, jotka näitä tällaisia "keskusteluja" käyvät, ainakin baarissa, pilkun jälkeen, ympäripäissään.
Sivukorvalla ei voinut olla kuulematta, että tällä seurueella, josta lähes kaikki olivat tyttöjä, olisi ollut vielä menohaluja. Joten härkää sarvista: kaverini sitten hieman läpinäkyvästi töksäytti toiselle kaverille, että lähdetäänkö jatkoille juomaan viinaa, jota on paljon, ja kuuntelemaan musiikkia, vaikka CMX:n uutta. Nokkelista kavereista on hyötyä: kukapa humanisti voisi vastustaa viinaa tai CMX:ää. Ja kohta joku jo kysyi viereisestä pöydästä, missä tällaiset jatkot oikein ovat.
Joten viina vie ja taksi tuo. Pieneen yksiöön oli ahtautunut reilu kymmenen ihmistä, eli tunnelma oli hyvin tiivis. Jossain vaiheessa, kun tytöt saivat tietää, mitä muutama meistä opiskeli, he alkoivat tiukasti penätä, miksi toisaalta humanististen tieteiden ja yhteiskuntatieteiden ja toisaalta luonnontieteiden välillä raja railona aukeaa; että miksi se "vuoropuhelu" eri tiedekuntien välillä, jota paljon kuulutetaan, on niin vaikeaa. Minä tietysti luonnontieteiden lipunkantajana omaksuin lähinnä enqvistiläisen - tai ehkä paremminkin kokkariaanisen - arroganssin, haukkuen monia heidän opiskelemiaan aineita hömpäksi. Joku vähän loukkaantuikin, mutta joskus niin käy.
En kyllä oikein osaa sanoa, että sikäli kuin tavoite olisi naisten iskeminen - sivuuttaen kaikki tieteelliset pohdinnat siitä, kuinka tietoa tuotetaan - mikä oikein olisi paras strategia tällaisen tilanteen suhteen. Olisiko se myötäily, siten että välillä puhuisi yhteiskuntatieteille tuikitärkeällä verbaalirekvisiitalla, puhuisi subjektiviteeteistä, merkityksistä ja rakenteista, ja nyökyttelisi välillä päätään, aivan, niin se menee, kyllä; vai olisiko se sittenkin poikkiteloin asettuminen, se, että olisi tiukasti jotain mieltä, ei antaisi periksi, ei millään? Vai voisiko se olla jonkinlainen välimuoto, se, että ensin sanoo vastaan, sanoo mielipiteensä, ja lopulta vähitellen, sitten kun tyttö argumentoi omia näkemyksiään, kääntää päätään, ikään kuin antaa vaikutelman, että kyllä, tuossa sinulla on asiaa, voit olla oikeassa, ehkä minä olin osittain väärässä, näin hivellen tytön itsetuntoa? Luulisin, että keskimäärin paras lopputulos saavutetaan viimeisellä metodilla; mutta koska kokemusta ei juurikaan ole, ei ole myöskään varmuutta.
No comments:
Post a Comment